Nyt sitten vihdoin ja viimein loin itellenikin blogin! Hihii, ootan jo innolla että pääsen kirjottelemaan joka päivä (parhaani mukaan) tänne
Toivotaan, että tästä blogistani ei tulisi tylsä, vaan että sitä olisi kiva lukea. Eikä sekään haittaa vaikkei tätä kukaan lukisikaan  Pääasia on, että itse nautin kirjoittamisesta.
Alkaa väsyttämäänkin jo, vaikka kello on vasta 20:18. Elikkä soitan siis akustista kitaraa, paikallisessa musiikkiopistossa. Tasokoe oli tuossa viikko sitten, ja suoritin 2/3 loppuun. Olen siis seniori! Mielestäni tasokoe meni päin... mutta ei se sitten loppujenlopuksi mennytkään, sillä minut pyydettiin näytekonserttiin (opettajan mukaan sinne pääsee tasokokeiden parhaat)! Postissa tuli pari päivää tasokokeen jälkeen kirje, jossa kerrottiin minun saavan tässä samaisessa konsertissa stipendin menestymisestä opinnoisani! Täynnä intoa on tämä tyttö täällä! Aivan käsittämätön fiilis, kun kovasta aherruksesta palkitaan. Tosiaan, olin ennen laiskemman puoleinen oppilas musiikin harrastamisen suhteen, mutta kun motiiviksi tämän lukuvuoden alussa tuli korkeatasoiset koulut, alkoi sitä intoa löytyä opiskeluun! Olen kehittynyt vuodessa erittäin hienosti, ja nyt voisin sanoa teille kaikille, että kyllä se harjoittelu TODELLAKIN kannattaa! Rakastan neuvojen antamista muille, joten niitä voi lukea varmasti monesta blogistani, sillä niitä tulee satelemaan paljon.. Tähän väliin voisin kylvää taas yhden: Jos sinusta joskus tuntuu siltä, ettet enää jaksa ja haluat lopeittaa kesken, ÄLÄ tee sitä! Lopussa huomaat jatkamisen kannattavan, kuten minulle kävi. Elävä esimerkki kirjoittaa tässä! Halusin kitaran toisen musiikkiopistossa opiskellun vuoden jälkeen pitää ns. välivuoden, ja olin tosissani sen kanssa. Ei innostanut yhtään. Onneksi äitini patisti minua jatkamaan. Tänä vuonna olen löytänyt itselleni Sen Oikean...SOITTIMEN! Kitara <3 Mitä tekisinkään ilman sitä? Ajatuskin soittotuntien loppumisesta saa tipan tulemaan linssiin (ei nyt ihan, mutta melkein). Mutta sanoin kuvailemattoman tärkeä osa se minun elämääni on.
 
Mainitsin äskeisessä kappaleessani pääsykokeista. Hain siis yhteishaussa kolmeen musiikilliseen kouluun, yhteen ammatilliseenoppilaitokseen ja kahteen musiikkipainotteiseen lukioon. Pääsykoekutsut saapuivat siinä huhti-toukokuun vaihteessa, kaikkiin kolmeen. Yhdessä kouluissa oli minulle liian korkea tason, sen huomasin jo pakollisesta kappaleesta. Jätin sitten sen koulun kokonaan pois, en toisaalta olisi sinne edes halunnut. Onneksi kaksi muuta vaihtoehtoa jäi vielä jälelle, ja nämä koulut ovat kuin aarteita! Toisen koulun pääsykokeet menivät enemmänkin kyllä penkin alle, prima vista (ensi näkemältä soittaminen) oli todella haastava. Olen kylläkin täysin varma siitä, että olisin onnistunut siinä erittäin paljon paremmin, jos vaan sitä taustanauhaa ei siinä takana olisi soinut. Ei jäänyt tästä kokeesta muutenkaan suuhun hyvä maku, tiedä sitten miksi näin. Parin päivän päästä oli jokatapauksessa sitten tähän toiseen kouluun pääsykokeet, ja ne menivät niin helvetin hyvin, kuin vaan voi mennä! Ei nyt aivan, mutta jos sitä kaikkea jännitystä mikä siinä oli, käy vertaamaan suoritukseeni, voi sitä kuvailla kyllä juuri noilla sanoilla! Kaiken kukkuraksi koko pääsykokeeni kuvattiin videolle, jota ne siellä sitten katselevat ja arvioivat. Huhhuh, kyllä muuten jännitti. Miksei jännitystä saisi pois? Äänikään ei värisi niin pahasti laulaessa, se voisi olla nautinnollisempi kokemus myös "tuomareille" Noh, onneksi en ole ainut jännittäjä, niitä varmasti löytyy mooooonia muitakin Jokatapauksessa tästä pääsykokeesta jäi erittäin hyvä maku suuhun, olisin jopa mielelläni esittänyt heille lisää kitarakappaleita, sekä laulanut! Yllätyin erityisesti, ettei nämä "tuomarit" olleet kuulleet Synnyinmaan laulua?! Tosi ihmeellinen homma ! Nyt sitten vaan ootellaan sitä 16.6! Tulis jo ne tulokset, can't wait!
Miun kämppää yrittää valloittaa muurahaiset. Sokerimuurahaisia ovat, mutta erikoisia sellaisia. Nää nimittäin puree! Ja se ei tunnu kivalta, varsinkaan kun ne näykkäsee tosta varpaitten välistä :/ Kehitin nerokkaan idean saada ainakin osa kuolemaan! Laitoin vessapaperipalasen tiskipöydälle, sen päälle leveän rannekorun, jonka sisälle laitoin sokeripalan SEKÄ tilkan omenamehua. Ei näytä pääsevän kiipeämällä ylös Tätä keinoa suosittelen muillekin opiskelijoille, joilla ei ole varaa ostaa muurahaismyrkkyjä
AH ja VOIH, äiti lupas että saan ottaa koiran, koha miun elämäntilanne ja rahatilanne antaa periks! Tiedän jo tasan tarkkaan mikä rotu on miulle ja miun silloiselle elämäntilanteelle ihanteellisin, kun sen koiran hankin; Pomeranian! Aw! Enkä todellakaan halua olla mikään ihkudaa teini, joka hehkuttaa "J35!!11! Ä171 LUP45 37 544N K01R4N!!!111111111!1" ja sitten se hehkutus jäisikin siihen, kun koira kasvaa ja vanhenee, eikä olekaan sellainen söpö pieni vinkulelu enään. En todellakaan. Kun eläin hankitaan, siitä pidetään huolta koko sen loppuelämän ajan, kunnioitetaan sitä sen näköisenä, luonteisena ja olemuksena, kuin mitä se on ja that's it. JA se ei myöskään ole mikään hetken mielijohteesta hankittu koira, vaan vaivalla ITSE keräämällä rahalla hankittu. Nyt olen jo kys. Pommi rotua katsellut vähän alle vuoden ajan.
Ikävä Nelliä, rakasta siskoani, Tiibetinspanielia, 13v:sta, parasta koiraa, mitä voi kukaan ikinä kuvitella Ei tästä kai ikinä pääse ylitse? Toivottavasti joku käsittää, miten tärkeä voikaan eläin olla. Jopa niin tärkeä, että tuntuu aivan siskolta. Ehkä te ajattelette minua aivan pikkulapseksi, mutta se oikeasti kirpaisee syvältä, kun menettää jonkun rakkaan. Nelli oli kuitenkin 1v:sta saakka kanssani, aina. Nelli oli aina se, joka lohdutti, kun oli paha mieli. Nelli oli aina se, kuka juoksi keittiöön tapittamaan, kun makkarapakettia avattiin. Nelli oli aina se ensimmäinen ovella, kun ovikello soi. Jotenkin ikävää puhua imperfektissä, haluan uskotella itselleni Nellin vielä olevan täällä.
Voisin vaihtaa iloisempaan asiaan, en mie tästä mitään nyyhkyblogia halua tehdä. Mutta ne synkätkin asiat kuuluvat ihmisten elämään, joten niistäkin on ihan hyvä sillointällöin kirjoittaa, ettei elämäni luultaisi aivan täydellistä olevan Niitä ikäviä asioita kyllä löytyy matkani varrelta hemmetin paljon, mutta ne on niin henkilökohtaisia, ettei niistä tee mieli kirjoittaa nettiin. Toisaalta ne toimisivat hyvänä varoituksena ja esimerkkinä Teille muille.. Jätän kuitenkin väliin.
Käytiin tossa äitin kanssa vähän shoppailemassa Hesassa Mukaan tarttui kaks paitaa, kaks toppii, kolme neuletta, kahet shortsit, trikoot, kaks laukkuu, legginsit, nörttilasit punaoransseilla sangoilla, t-paita-nahkatakki, kaks hupparia, farkkuhaalarit, huivi, rannekoruja ja  kynsilakkoja. Onhan siinä taas vähäksi aikaa Pitää huomenna kouluun laittaa tuo yks huppari, kun sitä ei vielä kenelläkään muulla ole koulussamme. Voin sitten iloisesti leijua, että olin ensimmäinen 
Attu kertoi tänään koulussa, että oli matkustanut pari vuotta sitten Helsinkiin vain siksi, että ostaisi nahkatin, kun niitä ei vielä kenelläkään muulla ollut. Sitten rupesi tytöt siinä kinastelemaan kuka oli seuraavana ostanut sellaisen jne. Pakko oli korjata siihen väliin, että se taisin kyllä olla minä, kuka osti nahkatakin ensimmäiseksi. Muistan vieläkin, kun sen ostin. Ostin sen tavallaan siksi, koska silloinen poikaystäväni tykkäsi nahkatakeista tyttöjen päällä. Halusin miellyttää häntä  Ja siitäkin hetkestä meni n. puoli vuotta ennenkuin kukaan niitä rupesi ostamaan  Laitoin paremmaksi!
Nyt taitaa olla iltatupakan, naaman rasvauksen, kitaran soittelun, datauksen ja nukkumaanmenon aika. Hyvää yötä, ja nähkäämme taas joku päivä!